"Silloin, kun minä olin nuori" oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa. Nykyään kukaan ei taida askaroida päiväkirjan parissa, eikä omasta käsialastanikaan taida saada mitään selvää, joten olkoon. En halua hautoa ajatuksiani pääni sisällä, enkä tilittää elämän kurjuutta nimelläni, joten kasvottomuus on hieno juttu.
Olen 32-vuotias kahden pienen lapsen äiti, äitiyslomalla. Kauan, kauan sitten luin pääsykokeisiin pariin eri otteeseen ja pääsin kauppakorkeakouluun. Heitin kuitenkin saamani "avaimet käteen hyvään elämään" -paketin menemään, asia, jota kadun oikeastaan joka päivä. Sain sentään nyttemmin kuvioihin tulleen alemman korkeakoulututkinnon kyseisestä opinahjosta, mutta sillä ei työmarkkinoilla tee oikeastaan mitään.
En osaa selittää sitä, miksi opinnoille kävi näin, mitään yleispätevää syytä ei ole, enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Olen kahden lapsen äiti, se ei ainakaan helpota tilannetta, mutta opintoni jäivät nukkumaan ikiuntaan jo kauan ennen lasten syntymää.
Paha mieli vaivaa päivittäin. Jos saankin joskus tutkintoni valmiiksi, olen auttamatta pahimmassa tapauksessa 10 vuotta muita työnhakijoita vanhempi. No, etuna ehkä se, että äitiyslomia ei enää tule, se on fakta. En kuitenkaan ole tieteenalan aallonharjalla, kaikki aikanaan oppimani on kumottu moneen otteeseen. Minulla ei ole koskaan ollut kunnollisia verkostoja kauppakorkean Gant-neuleisten nuorukaisten ja helmikorvakoruisten neitokaisten joukossa. Minulla on työpaikka, johon voisin palata äitiyslomani jälkeen, tuskin ihmeellisempääkään tulee vastaan. Työ on valkokaulussuorittamista, tehtävinä itselleni täysin yhdentekeviä, mutta siitä maksetaan palkka, jolla voisin osallistua perheen elättämiseen.
Niin...Hukkaan heitetty elämä. Jos joskus valmistun, on taistelu työpaikoista kovaa, olen yli-ikäinen, sekä varsinaiselta iältäni että "osaamiseltani". Minulla ei ole mitään köyttä, johon tarttua työmarkkinoilla tavoiteltaessa sitä "vihreää oksaa", joka ekonomeille oikeastaan säännönmukaisesti tulee eteen. Lyhyesti sanottuna, taistelin unelmani eteen, vain heittääkseni kaiken pois. En voi sanoa lasten olevan mikään elämäni suurin saavutus tai huippuhetki. Lapset ovat "ihan kivoja", mutta haluaisin elämältäni vielä muutakin. Ehkä yritän vain olla parempi kuin olenkaan. Jos totta puhutaan, tähän mennessä olen selvinnyt uskomattomalla tuurilla, en niinkään asioilla, jotka olen oppinut tai opetellut ulkoa.
Lopetin nimitysuutisten ja LinkedIn-palvelun seuraamisen kauan sitten. Olen suomalainen ja siksi perisyntinäni on kateus. Entiset opiskelutoverini ovat edenneet hienosti urallaan ja ansainneetkin sen. Muistan kuitenkin liian hyvin ne ajat, jolloin leikimme "konsultteja" ja puuhastelin yrityscase toisensa jälkeen niiden kanssa, jotka ovat nyt pankinjohtajia tai [laita tähän mikä tahansa raflaava englanninkielinen tehtävänimike].
Tuntuu, että olen pelannut elämän talon kurkihirttä myöden. Vähän vanhojen hyvien aikojen kohuelokuvaa (Levottomat) lainaten, kun mikään ei tunnu miltään.
